Minä tässä hei

Menneinä vuosina;

Tämän blogin tarkoitus ei ole esitellä päivän ostoksia, eikä vertailla uusimpia kynsilakkoja. Perustin tämän, jotta voin jakaa kokemukseni kanssasisarieni -ja veljieni kanssa. Minun nimeni on Sonja, ja kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta.

Olen kyllästynyt pelkäämään kaupassakäyntiä, omalla kotiportaalla istumista, kadulla kävelyä, ruokajonoja, suunvuoroja, small talkkia, julkisia tapahtumia, oman nimeni kertomista, omien mielipiteideni ilmaisua ja puhumista ylipäätään. Pelkään lähes kaikkea, jossa joudun joko puhumaan tai muiden katseiden alle.

Olen se ahdistuja, joka pidättää paniikkikyyneliä kassajonossa, itkee ennen ja jälkeen esityksiään, suree, häpeää, tuntee itsensä huonoksi ja riittämättömäksi.

Päälleni vyöryvä jännitys on ylitsepääsemätöntä. Katseeni painuu väkisin alas, kasvojani kuumottaa, liikkeeni muuttuvat kankeiksi, ääni värisee tai katoaa kokonaan, 'ääni' päässäni kertoo minun näyttävän täydeltä ääliöltä, kurkkuni puristuu kiinni, on vaikeaa hengittää, seinät tulevat sisäänpäin ja silmäkulmani uhkaavat kirveltyä. Vältän katsekontaktia viimeiseen asti, olen mahdollisimman pieni ja huomaamaton. En puhu kovaa, en erotu. Olen näkymätön pelkääjä.

Kun joudun lähtemään johonkin, olen peloissani jo oven avauduttua. Viihdyn parhaiten ovet lukittuna, verhot kiinni ja aivan rauhassa, oman rakkaan avokin turvallisessa seurassa. Jännitys hiipii pikku hiljaa, enkä osaa hallita sitä. Kun kohtaan ihmisen suuntaan katseeni tiukasti alas, ja yritän hukkua ison takkini uumeniin. Jos kohtaan suuren joukon nuoria, saatan paeta sivutielle ja palata vasta, kun nuoret ovat ohittaneet minut huomaamatta.

Olen kyllästynyt kyynelehtimään yksinäisyyttäni, pohtimaan joka hetki muiden ajatuksia itsestäni, pälyilemään alati ympärilleni ja tuntemaan itseni kertakaikkisen huonoksi. Niin, tuntemaan itseni huonoksi. Siinä olen kertakaikkisen mainio. Löydän itsestäni pieniä vikoja, joihin takerrun kynsin ja hampain, pelkään muiden huomaavan ne minusta. Tiedän, että niitä on mahdotom huomata, mutta järjen ääni katoaa jännityksen alkaessa. 

En aina ole ollut toivoton tapaus. En ole koskaan kuulunut mihinkään 'suosituimpiin', mutta ala-asteella ja yläasteella minulla oli luottotoveri. Minua kiusattiin rankasti ala-asteella, mutta minulla oli yhä paras ystävä, yksi ylitse muiden. Kun yläaste alkoi, tuli hänestä kuitenkin pahin kiusaajani. Jäin aivan yksin, ja ensimmäistä kertaa olin todellisesti yksinäinen. Näin entisen ystäväni nousevan luokan suosituimmaksi, nauravan minulle ja kuiskivan minusta, kävellen käytävällä ohi kuin olisin näkymätön. Kenkäni katoilivat, mutta ne oli helppo hakea roskakorista. Välitunneilla pysyttelin sisällä, sillä ulosmennessäni löysin itseni joko jalkapallo -tai lumipallomaalina.  Muutuin  ajan vieriessä helvetin vihaiseksi. 

Kahdeksannen luokan alussa entinen paras ystäväni  palasi takaisin luokseni, mutta muut jatkoivat yhä kiusaamistani. Vaikka olin iloinen, että kelpasin taas hänelle, ei vihani kadonnut mihinhään. Purin pahaa oloani puhumalla pahaa muista. Aluksi se tuntui hyvältä, tunsin olevani salaa jonkun yläpuolella, ja oli helppo lähteä mukaan 'suosittujen tyttöjen' suosioon pääsemiseksi. Se oli minun kostoni, tunsin vihdoin olevani edes jonkun yläpuolella. Pian se ei kuitenkaan enää tuntunut hyvältä. Olin yhä 'paskaringissä' mukana, mutta se sai äänen päässäni syyttämään minua. Muistelin iltaisin tunteita, joita itse koin kun minua kiusattiin. Vaikka kohde ei suoranaisesti saa myrskyä niskaansa heti, kulkeutuivat jälkimainingit pian perille.  

Noin puolen vuoden kuluttua vedin itseni ulos, kirjoitin aiempaan blogiini julkisen anteeksipyynnön ja vuodatuksen, jonka heitin facebookkin yleiseen jakoon. Kamppailin asian kanssa pitkään, sillä tiesin tämän nostattavan valtaisan paskamyrskyn. Pitkiä, syyttäviä kommentteja satoi, räävittömimmät toivoivat minun kuolevan, mutta niitä en uskaltanut julkaista. Tunsin oloni nöyryytetyksi, mutta julkaisin kaikki ei-tappoviestejä sisältävät kommentit ja vastasin niihin kaikkiin sydän auki ja nöyryytettynä. Minusta tuntui niin pahalta, että olin varma, etten ikinä tule selviämään tuosta häpeästä. Kommenttiboxiin napsahti kuitenkin yksi viesti, joka kiitti minua rehellisyydestäni, ja muistutti, etten ollut ainoa joka oli syyllistynyt paskanpuhumiseen. Tunsin itseni jälleen ihmiseksi, en hirviöksi.

Kuten kaikki asiat, painui tämäkin unohdettuihin uutisiin ajan kanssa. Olin helpottunut, mutta myös ylpeä itsestäni. Olin tehnyt väärin, mutta myöntänyt sen. Lopulta aikani yläasteella oli ohi, josta olin helpottunut. Yhdeksännen lopussa kiusaaminen lakkasi kokonaan, mutta olin silti aina ahdistunut mennessäni kouluun. Olin jo vainoharhainen, enkä voinut lakata ajattelemasta, että minusta puhutaan pahaa, minua ei haluta, olen liian kaukana. Tahdoin pian pois.Olin hakenut vieraalle paikkakunnalle sisäoppilaitokseen, jonne minut hyväksyttin. Muutin pois, ja aloitin elämän aivan alusta. Olin siitä onnellinen, mutta pian sain huomata, että epäsosiaalisuus ei ole paikkakuntakohtaista

Nykyisin asun tällä vieraalla paikkakunnalla avoliitossa. Käyn lukion toista vuotta ja pyöritän yhteistä kotia. Elämäni on siis siihen nähden erittäin hyvää. Täällä kukaan ei kiusaa minua. Olemme taidepainotteinen koulu, joten jokainen saa olla omanlaisensa. Meiltä puuttuu normi, joka mahdollistaa kaikenlaisen olemisen. Silti olen tuntenut oloni vain huonommaksi.

Ykkösvuoden talvella tapahtui muutos, jonka ansiosta olen mökkihöperöitynyt. En ollut alussa päässyt oikein luokkani sisään, mutta se ei haitannut. Sain kaksi muuta ulkopuolista ystävikseni. Toinen lähti  kuitenkin pois hiukan ennen talvea. Hän oli hyvin samantyyppinen kuin minä, ei puhunut ylimääräisiä, mutta oli hyvin maanläheinen ja helppoa seuraa.

Jäljellejäänyt ystäväni taas oli vastakohtani. Hän oli äänekäs, räiskyvä, uhkarohkea, eikä niinkään piitannut riskeistä. Kaipa me tasapainotimme toisiamme jotenkin. Kuitenkin, hänen puhuessaan ja puhuessaan, minä vaikenin lopulta kokonaan. Pian minun oli helpointa vain nyökytellä hymyillä. Hän oli meistä se rohkea, minun ei tarvinnut enää yrittää voittaa itseäni.
Se loppui kuitenkin kuin seinään, sillä nyt hänkin on poissa. Ystäväni lähti vuodeksi vaihto-oppilaaksi. Nyt minulla on jäljellä enää vaiennut suu, mutta ihana ja ymmärtäväinen avopuoliso, jonka kanssa pystyn yön pimeydesä keskustelemaan ja pohdiskelemaan tuntemuksiani.

Ykkösen talvi ei ollut vielä edes hankalaa aikaa, sillä pidin vielä sosiaalista yhteyttä muihin. En kuitenkaan enää silloin puhunut kaupoissa, terveyskeskuksissa tai missään virallisissa tilanteissa. Jos tarvitsin apua, pyysin ystävääni kysymään puolestani. Tästä alkoi nopea alamäki. Huomasin yht' äkkiä, että minusta on tullut arka hyppelihiiri.

Nykyään olen onneton tapaus, mutta minulla on silti avokkini paikkakunnalta muutama hyvä ystävä. Kykenen siis luomaan jonkinlaisia ihmissuhteita ajan kanssa. Se vaatii muilta kärsivällisyyttä, mutta onneksi sellaisia sitkeitä sissejä on olemassa. Näen heitä aika harvoin, mutta silti säännöllisen epäsäännöllisesti, ja se on tosi vapauttavaa! Silloin saatan puhua, puhua puhumaan päästyänikin. Heidän kanssaan tunnen olevani täysin hyväksytty. Myös koulussa saatan harrastaa small talkkia luokkatovereideni kanssa. Se ei tunnu kamalan pahalta, vain pieniltä perhosilta vatsassa, mutta minun täytyy olla varma, että yksikään, jota en tunne, ei voi kuulla ääntäni.

Muuten elämäni ei ole järin nautittavaa. Olen kyllästynyt olemaan se hiljainen ja ujo.Olen kyllästynyt olemaan kaikkialla tuppisuuna, katselemaan hikoilevia käsiäni, pidättelemään ahdistusitkua ja hukkumaan kammottaviin ajatuksiini. Saatan meinata pillahtaa itkuun tutussa kaupassa, istua juhlissa takahuoneessa piilossa ja heijata itseäni. 

Tähän kaikkeen minä olen kyllästynyt. Haluan tulla uudeksi ihmiseksi, uskaltaa hymyillä ja tervehtiä reippaasti, keskustella ja pitää hauskaa. Aloitan tämän matkani pienillä askelilla, harrastamalla itsetutkiskelua ja haastamalla itseäni.

Aion jakaa matkani kanssanne, sekä onnistumiset ja epäonnistumiset. Ehkä jopa joku muu innostuu yrittämään. 

Tervetuloa kanssani!

-Sonja